sunnuntai 14. toukokuuta 2017

ÄITIENPÄIVÄ. TAAS.

Joko se meni? Vuosi? Olen käynyt välillä itse vilkaisemassa edellistä postausta, koska kuvat kirpusta ovat niin kauniita. Olen välillä miettinyt, että haluaisinpa kirjoittaa muistiin ajatuksiani arjesta 3-vuotiaan kanssa, mutta en ole sitä tehnyt. En vauvakirjaan, enkä tänne.

Vuosi on ollut mullistava. Perhemuoto muuttui, asuntoja on vaihdettu useasti (ja uusi on etsinnässä), tajusin että joudun lopettamaan työni sirkusopena, koska polvet eivät kestä. Ohjasin elämäni tärkeimmän projektin ja toisessa palasin pitkän tauon jälkeen itse näyttämölle. Viimeisimpänä ja vielä haparoivana muotoaan hakee uusi sirkuksen harjoitusvuoro Tampereella, Sirkus Faktori. Mitä se tulee olemaan ja mikä roolini projektissa on, on vielä avoin.

Seuraavaksi täytyy keksiä, mitä tehdä elantonsa eteen ja mihin muutetaan. Muita pienempiä takaraivossa kutittavia ajatuksia on, missä on kirpun päiväkoti syksyllä ja mitä minä sitten teen, jos ei olekaan töitä?



Näistä asioista en jaksa kuitenkaan hirveästi murheentua. Ne järjestyvät jotenkin.

Ehkä ehdin hengittää, opetella elämää ilman toista aikuista, pohdiskella miten minun on hyvä olla tässä maailmassa. Ainakin toivon, että näille asioille on aikaa.


Tämä pieni kirpunhippuli on se asia, joka on pitänyt arjen raiteillaan nyt kun elämä muuten otti muutoksesta kiinni ja hyppäsi suoraan rotkon reunalta alas. Siinä on tiettyä turvaa, kun aamulla tietää heräävänsä, päivän mittaan ruokkivansa ja illalla peittelevänsä pienen sänkyyn. Sitten on aikaa itkeä. Jos on. Ajoittain on ollut. Olisi varmaan pitänyt olla enemmänkin, mutta itketään nyt sitten kesällä. Niitäkin päiviä, kun pampula ei ole ollut luonani, on määrittänyt hänen poissaolonsa: mitä kaikkea voin tehdä? Mennä lähikauppaan iltakymmeneltä!

Sen ainakin olen oppinut, että surematon suru ei katoa vaikka itsellä olisi liian kiire sitä surra. Se odottaa kunnes keskittyminen herpaantuu: auton ratissa, kävelyllä, auringon paisteessa. Siinä se sitten vierii pitkin poskea alas. Tippa kerrallaan katoaa.



Tämä äitienpäivä on kulunut siinä, että olen yrittänyt hengittää syvään. En ole tainnut tehdä sitä viimeiseen puoleen vuoteen ainakaan. Se alkaa itkettää lähestulkoon heti, mutta olkoon se merkki siitä että hapelle on tarve. Olen koristellut kakkuja ja syönyt niitä. Katsonut pyöräilyä ja lapsia. Onneksi vain vähän puhelinta. Mennyt saunaan, lukenut iltasadun. Ollut oman äitini luona. Miettinyt, saikohan ystäväni kerättyä äidilleen valkovuokkokimpun, kun on ollut vähän viileämpi kevät.

Olen miettinyt, että olen surullinen ja onnellinen. Aika tasaisesti molempia.

Nyt mietin, että onpa ollut kaunis päivä, kun olen ehtinyt kaiken tämän ajatella (ja enemmän, mutta en nyt romaania kirjoita kuitenkaan), kokea ja elää. Yhtenä päivänä.



sunnuntai 8. toukokuuta 2016

ÄITIENPÄIVÄ

Äiti ja sen lapsi.

2,5-vuotias


Pehmuste pitää olla! Kyydissä on myös vauvanukke.

Ei, nämä eivät ole päiväunet vaan päivän 160. mielenosoitus.



Tänään minulle tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa tänne. Jakaa muutaman kuvan lapsestani ja päivästämme. Tämän blogin olen aloittanut vajaa kolme vuotta sitten ja edellisestä kirjoituksesta on jo monta kuukautta. Ei ole ollut mitään sanottavaa, eikä aikaakaan. Kaikki tämä on tuntunut hyvältä. Blogi on kuitenkin palvellut minua pitkälti tilityskanavana. Ei ole siis ollut niin rankkaa kuin aiemmin!

Äidiksi kasvetaan lapsen kanssa. Taival alkaa siitä, kun tietää olevansa raskaana. Siitä eteenpäin tarinat ovat erilaisia (siis ovat tietysti ne alullepanotarinatkin jokaisella ihan omanlaisiaan, mutta ei nyt mennä siihen). Toinen joutuu kasvamaan äidiksi surun ja huolen kanssa. Toinen kasvaa äidiksi menetyksen myötä. Minulla itselläni tarina on varmasti niitä "normaaleimpia". Lapsi on terve, me vanhemmat olemme terveitä, rahaa ei ole liikaa, elämä pyörii eteenpäin ilman massiivisia kapuloita rattaissa. Tähän kasvamiseen on kuitenkin kuulunut säkeittäin epätoivoa, kiukkua, raivoa, väsymystä, onnea, rakkautta ja ihmettelyä siitä miten tuo yksi pieni rääpäle on muuttanut elämääni/elämäämme.

Voi mitä hommaa. Ihan hymyilyttää kun ihmetyttää. Parhaillaan koemme perheenä ihmistaimen kykyä protestoida ja haluta tehdä itse. Tyhjästä syntyviä räjähdyksiä ja mielialan vaihteluita. Korvatulehduksia, poskihampaita ja kädestä kiinniottamisia. "Tuu äiti. Mennään leikkimään." Miten epäreilulta tuntuu siinä kohtaa, kun oma tunne on, ettei jaksaisi. 

Nyt kun aurinko paistaa, jaksaa taas paremmin. On ihanampaa istua hiekkalaatikon reunalla kun takapuoli pysyy kuivana eikä näpit ole kohmeessa kolmessa minuutissa. Neitikin on jo sen verran isompi, että alan ihan oikeasti haaveilla sellaisesta hengailusta, jota olen kuullut joidenkin vanhempien harrastavan lastensa kanssa.. Että mennään rannalle koko päiväksi tai jotain?

Siitä kasvamisesta äidiksi on vain sellaista sanottavaa, että kasvu on muutoksen olotila ja hyvä niin. Olen tähän mennessä kasvanut rennommaksi, sallivammaksi itseäni kohtaan (en kyllä joka päivä usko tuota, mutta tänään menee ihan hyvin niin menköön), kärsivällisemmäksi. Muitakin muutoksia on, ne eivät ole kasvamista vaan väsymyksestä johtuvia lieveilmiöitä kuten räjähdysalttius ja tiuskiminen (kohteena mies), asioiden unohtaminen, spostiviesteihin vastaamisen kestäminen... Onhan noita. 

Pääasiana oli nyt kuitenkin se, että tunnen suurta rakkautta ja kiitollisuutta, että saan olla äiti. Minulla on äiti. Mamma. Saan olla osa äitien ketjua, joka ylittää sukupolvet. Kiitos siitä.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

HAIKEASTI

Kun Edith oli vielä syntymätön ja pitkään syntymän jälkeenkin, blogi oli minulle todella tärkeä. Tänne purin kaiken.  käsityötprojektit, odotuksen, haaveet,turhautumisen, osaamattomuuden, väsymyksen, epäonnistumiset. Blogin kirjoittaminen oli minun aikaani kertoa johonkin, kenenkään keskeyttämättä, miltä tuntuu tai mitä teen. Sen kirjoittamisen aloittaminen sijoittui hetkeen jolloin muutimme Helsingistä Tampereelle ja olin täysin uuden tilanteen edessä: ei töitä, ei projekteja, ei läheisiä ystäviä ihan vieressä. Vain odotusta uudesta. 

Muistan odotuskesän kauniina ja rauhallisena. Kuumana. Jalat turvonneina ja selkä kipeänä. Katsoin päivittäin televisiosta Leila leipoo ja sen ja sen sisustusvinkit ja nautin. Sitten leivoin ja askartelin, minkä kerkesin ja jaloilta pystyin. Aikaa oli niin paljon, että meinasin kuolla sen runsauteen. Oli myös rauhallisia iltakävelyitä miehen kanssa. Lähestulkoon aina sama reitti. Keskustelua. Tähdet. Pikkuhiljaa tummempi iltataivas ja kävelyillä villapaidat. 

Sen jälkeen blogista tuli henkireikä, tauko imetyksestä. Myös suihku kävi tauosta. Silloin luin kaikkia blogeja blogirullastani ja niiden blogien kautta katselin muita blogeja. En saanut kyllikseni. Niin paljon kauniita koteja, puhtaissa vaatteissa olevia äitejä lasten kanssa - tietysti jotain erityistä oli vielä tapahtumassa, siksihän siitä kirjoitettiin. Istuin siinä haaveilemassa, että jonain päivänä haisen muulta kuin puklulta ja minulla on puhtaat vaatteet, olen pirteä ja minulla on ideoita. 

No, aika kauan se otti, mutta uskon, että pikkuhiljaa olemme saapumassa "parempaan" vaiheeseen elämässä. Toimintaa ja sisältöä alkaa olla omassa elämässä niin paljon, etten enää päivittäin pakene tänne. Toisaalta en jaksakaan! Kun hommat on iltaa myöten paketoitu, haluan vain olla. En miettiä, ettei minulla ole mitään järkevää kuvaa tekstiin tai että, enhän muistanut tallentaa mitään välivaiheita! 

Joten syksyä kohden siirryttäessä katselen, mitä tälle tapahtuu. Toisaalta rakastan tätä pientä soppeani virtuaalimaailmassa. Toisaalta en tiedä, onko se enää tarpeellinen.

Viimeaikaiset uutiset kuitenkin: Eilen Edith heitti etuperinkuperkeikan kiviportaissa, puistossa iski leukansa ja sai kovaa kohtelua leikkikaverilta ("kaulaa.." itkutti lapseni)

nään pitkien päiväunien jälkeen kävimme puistossa ja söimme kääretorttua.

Ai niin. Olen kesälomalla. Johan tuossa olin kolmena päivänä töissä niin eikös tämä ole virallista nyt? Ja kun syksyllä alkaa työt niin eikö se ole vielä enemmän kesäloma silloin?




Elämäni parhaassa seurassa, perheen kanssa, ei pääse miehen kanssa iltaisin kahdestaan kävelylle. Sitä kaipaan. Mutta joskus sitten taas, tulevaisuudessa. Nyt pitää käydä kävelyllä päivisin. Seurassa mukana kaikkea ihmettelevä, kokeileva, kuunteleva Edith. Kuunnelkaa lintujen laulua! Meillä sitä tehdään nykyään päivittäin.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

TERASSI-KESÄIHME TOTEUTUI

Tänä sateisena aamuna katselen hyvin mielelläni näitä aurinkoisia kuvia. Kiitos avustuksen, meidän terassilla kukkii! Kasvatuslaatikoista puskee ylös jos minkäkinnäköistä kortta ja sirkkalehteä. Ihan en muista minne mitäkin siementä sirottelin, mutta kyllä se selviää kun yrtit vähän kasvaa, kaikki on nimittäin vanhoja tuttuja ja helposti tunnistettavia.Keittiön ikkunalaudalla istutusta odottelee kaksi kesäkurpitsan tainta, mutta ne saavat vielä hieman vahvistua ennen ulossiirtymistä.








Terassilla mahtuu harjoittelemaan striderilla ajoa, tekemään hiekkakakkuja, makoilemaan ja töhöttämään. Römppäsen näköinen ilmalämpöpumppukin sai uuden ilmeen ja mistäs muusta kuin vanerista! Sillä sitä on riittänyt, kiitos siskon kontaktien. Kaupasta ostetut suojukset olivat myös niin paljon kalliimpia kuin mitä meidän nollabudjettiin sopi, että piti keksiä jotain muuta. Siinä se nyt komeilee, ihan itse Tonin ja naapurin Veikon kanssa tehty ilmalämpöpumpun koti.







Ja eikös se niin ole, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa? No taitoja on karttunut sellaista vauhtia, että päätä huimaa. Pinnasänky on laitettu pakettiin ja isojen tyttöjen sänky on Edithin elämän ehkä hienoin juttu juuri nyt. Siellä on pieniä esityksiä, siellä on ihana piehtaroida ja mikä parasta, nukkua.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

PULIPULIPULI.. TIVOLI.. VAPPU.. KEVÄTSIIVOUS (siis tekemättä)

On sellaisia päiviä, kun katselee ympärilleen ja tekisi mieli kerätä kaikki irtain jätesäkkiin ja heittää menemään. Ihan vain siksi, että sitten se ei olisi lattialla, sohvalla, ovennupissa.. jossain muualla kuin siellä missä toivoisin. Sellaisena päivänä ilta-aurinko paistaa kauniisti ja paljastaa kuinka todella likaiset ikkunat meillä on. Terassi näyttää Sarajevon rakennuksilta sodan aikana. Päässä soi epävireinen tango siitä, kuinka rahat eivät tule riittämään kesäkeitaan rakentamiseen.

Onneksi on huominen, jolloin on varmaan enemmän virtaa etsiä ratkaisuja ja tarttua ikkunoidenpesuvalssiin (tämä on tällainen tanssiteemoitettu kirjoitus) yksi ruutu kerrallaan. Siis aina suunnittelen, että yksi ikkuna silloin tällöin niin ei se sitten tunnu missään: lopputuloksena hinkutan kaikki samana päivänä, jättimäinen mieselin otsaan kasvatettuna, enkä todellakaan enää välitä lopputuloksesta vaan siitä, että se viimeinenkin vihollinen on voitettava!)

Muita kodin kuulumisia:
Keittiön kaapin ovet ovat mustat, seinä tapetoitu, eteisen kaappi puljattu uusiksi. Kaikkea tapahtuu Kirppu-neidin elämässä, mutta en ole saanut otettua kuvia mistään, saati aikaa istua tässä (tai siis en ole itse valinnut käyttää aikaani tähän). Tivolin ohi ajoimme tänään ja neitokainen ponkaisi niin ylös autoistuimessaan kuin pystyi, tomerasti osoitti tivoliin ja ilmoitti:"Änne". Ja sinnehän me sitten vappuna mennään.

Nyt haistelen näitä keväisiä tuulia ja yritän uskotella itselleni, että useammin kaivan kameran kaapista ja tallennan elämän hetkiä. Enkä vain elä niitä, kuten tällä hetkellä.

Autotallissa on tekeillä istutuslaatikot.. Niistä ei voi ottaa mitään "tekovaihe"-kuvia, koska ne on hirveän näköiset, mutta ehkä kuvaan ne sitten kun niissä kasvaa paljon kaikkia ihania kasveja, jotka peittää pahimmat kauneusvirheet!

Huomista odottaessa, tässä kuvaterveiset:




maanantai 16. helmikuuta 2015

VIRI VIRI TÖÖT TÖÖT

Siinä ajatukset tämän hetkisten projektejen osalta. Onneksi lopussa kiitos seisoo ja sitä rataa - muuten olis ollut hukkaan heitettyä rahaa ja aikaa. Sanonpa vaan, että kaappien ovien maalausprojekti ei nyt ollut ihan niin suitsaitsukkelaan kuin alunperin ajattelin. Onneksi lopputulos miellyttää asukkaita.



Lähtötilanne



Nyt


Siellä missä on valmista, näyttää tältä


Paras apulainen. Käyttää kaikkia työvälineitä - myös vasaraa. Rakastaa ruuveja ja muita kadotettavia osia. Kiipeä tuolille kanssasi eikä itke pitkään kun putoaa.

Sitten se toinen niiiiin hyvä idea (siis lehdestä suoraan, mutta niiin hieno idea, että pitäähän tuota kokeilla). Lintulauta. Lopputulos tässä:







Kaiken sen kiroilun ja rautakaupan myyjien pelottelun (se lautanen kyllä hajoaa.. Siis poraat näin ja näin.. Se kyllä hajoaa.. No ei se RÄJÄHDÄ, mutta kyllä se hajoaa..)jälkeen, yhtään lautasta hajottamatta, mutta hermot riekaleina niin kyllähän se mieltä ilahdutti, että lintuystävät riensivät siemenapajille välittömästi tarjoilun alettua! Toisenkin ruokailutelineen sain väsättyä loppuun seuraavana päivänä, hieman omalla narusysteemillä tuunattuna, kun tuo puuriman ruuvaaminen oli niin anaalista. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt pitää enää maalata puolet keittiön kaappien ovista.


lauantai 27. joulukuuta 2014

JOULU JOULU JOUTUI JO

Tsiljoona vuotta on kulunut edellisestä kirjelmästä ja vaikka kaikenlaista jaettavaa olisikin ollut niin inspiraatio on ollut tyystin hukassa. Kameran esiin kaivaminen on ollut lähestulkoon ylitsepääsemätön este (joulukortteihin sain kuvat napsastua beibestä, mutta sekin meinasi ylittää voimat). Nyt on kuitenkin kännykkäkameralla yritetty joulumeininkiä tallentaa - aatosta ei tietysti ole kuvan kuvaa, mutta kuka näitä laskee. 











Kun oli joulun tanssit tanssittu, tuli aika pakata jälkikasvun jälkikasvu autoon ja mennä johonkin. Ajettiin viherlandiaan katsomaan papukaijoja (joista Kalle on asustanut siellä jo vuodesta 1985 ja Torsti 1991.. eli ovat muutaman pällistelevän ihmisenpoikasen aikanaan tavanneet). No, linnut eivät tainneet hirveästi inspiroida, mutta luultavasti reissu oli muuten kiva. Ainakin kirjoittajalle tarpeellinen breikki näistä seinistä, joiden suojasta edelleen nautin.













 Näihin sanoihin (joita oli vähän) ja kuviin (joiden osalta voidaan huomata käyttäjän rakkaussuhde kännykkäkameran ihanaan filtteri/suodatin valikoimaan, jonka avulla tuntuu että heilahtanutkin kuva on yht'äkkiä hieno ja hyvä) on hyvä lopettaa.

Hyvää loppuvuotta ja uusia lupauksia kohden (edellisille kävi köpelösti).