MAHAÄITINÄ

Termi "mahaäiti" otettiin käyttöön viime äitienpäivänä, kun olimme Jyväskylässä oman äidin luona. Päivää oli juhlistamassa myös sisko lapsensa kanssa ja toinen äidiksi nimitetty sisko kaukolinjalla Norjassa. Mietittiin sitten siskontytön kanssa, että mikä minä olisin. Siis tavallaan äiti, mutta ei kuitenkaan. Eli mahaäiti. Äiti mahavauvalle. Termi on ollut käytännöllinen ja selkeä - saa omia käyttöön jos haluaa.

Tähän äitiyteen valmistautumisessa on ollut monenlaisia vaiheita - niitä kun raskautta ei kuulu, niitä kun ei lasta enää haluakaan ja oma itsenäinen (ja tarpeen tullen itsekäs) elämä ovat olleet loistavia ja innoittavia vaihtoehtoja, toivomista, epätoivoa, luopumista ja taas toivomista. Ja lopulta epäuskoa, kun viivoja on näytteessä kaksi. Siis kaksi. KAKSI. KAKSI PUNAISTA VIIVAA.

Sen jälkeen onnea, pelkoa, epäuskoa, toivoa ja nopeasti kasvavaa rakkautta. Miten pelko ja rakkaus kulkevatkin käsikädessä? Miten joku, ketä en ole koskaan nähnytkään saa minut jo pelkäämään hänen menettämistään. Kaaduin iltakävelyllä - hiekkatiellä kuoppa, jota en huomannut ja sekunnin sadasosassa sain kipeän muistutuksen siitä, kuinka paljon sattuu kun kämmenet ja polvet ovat auki ja täynnä hiekkaa. Lisäksi nilkasta meni nivelsiteet eli en ole tällä viikolla kävellyt pitkiä matkoja. Illalla mieleen hiipi pelko, jos jotain kuitenkin kävi vauvalle? Liikkuuko se? Hei, liiku vähän. Mä lasken kymmenen liikettä sitten voin nukahtaa. HALOO? Onko siellä ketään? Kun loppujen lopuksi tunsin kymmenen liikahdusta, aloin melkein itkeä.  

Yritän oppia keinoja selvitä noista säikähdyksen hetkistä. On varmaan itsestään selvää, että ne ei lopu ihan heti. Yritän vaan hengittää. Ja nauttia siitä kun kinkkurullaksikin kutsuttu perheenjäsenemme potkii mua kylkiluihin tai muuten vaan tekee jotain todella kummallisia muljahduksia ja kuperkeikkoja. 

Ja yritän muistaa, että tämä pallokalamainen olemukseni ei kestä loputtomiin.. Josta päästäänkin synnytykseen. Olen hyväksynyt, että synnytän. Olen yrittänyt lukea Hypnobirthing-kirjaa, mutta se ei sovi mun (kyyniselle) mielelle. Siis on siinä kirjassa ollut hyviäkin asioita hengittämisestä ym.. mutta mä en kestä sellaista ylipositiivisuutta. Tai esim. seuraava lainaus (joka on kirjassakin lainauksena) on musta älytön.

If a mother fights with others while she is pregnant, the baby will come out fighting in childbirth, causing much pain. The baby will grow up fighting and arguing.

(Rogu, as quoted in Mamato)

Älkää ymmärtäkö väärin, uskon syvästi, että äidin tunteet ja stressitilat vaikuttavat kasvavaan vauvaan, mutta tuo nyt on mun mielestä jo vähän paksua. 

No, eipä mun sitä kirjaa tarvitse lukea. Ja synnyttämisestä en tiedä mitään. Siis vauva tulee ulos pimpistä ja niin edelleen, mutta tarkoitan kokemuksellista tietoa. Kohta olen viisaampi.

Tämä asia on jo hoidossa.

Olen miettinyt ja saanut neuvojakin miten jäljellä oleva aika kannattaisi viettää. Useimmat tuoreet äidit neuvovat nukkumaan ja lukemaan. No, mä nukahdan heti kun alan lukemaan, olipa vuorokauden aika mikä tahansa. Eli sitten luen ja nukun vuoronperään. Yöllä nukun pieniä pätkiä (sikeästi) ja sitten vessaan. Omaan listaan kuuluu:

kampaajalla käyminen

pyykkikorin ostaminen

tauluprojektin loppuunsaattaminen

keittiön patterin taustan puhdistaminen 

(kiitos edelliset asukkaat..)

kaiken sellaisen tekeminen, joka sattuu kiinnostamaan

venyttely silloin kun jaksaa

Kun on mahdollista, pitää lähteä piknikille. Kiitos sisko pyörästä.

SIVUPROJEKTITILITYS

Tässä on tullut kaikennäköistä pientä sivuprojektia pakerrettua ja eilen sain otettua niistä pari kuvaa, joten tässä parhaat palat teillekin!

Punaisen nutun valmistumiseen liittyi kaikennäköistä.. Kummitätiä myöten lankaa metsästettiin niin Helsingin Stockmannilta kuin tukustakin, mutta "ei oota" tarjosi joka paikka. Itse kolusin läpi nettikauppoja ilman tulosta. Mutta sitten.. Aurinkoinen päivä Tampereen keskustassa (edellisenä päivänä etsin kyseistä kauppaa sateessa ja kävin ihan naapurissakin ennenkuin lähdin kulkemaan katua eri suuntaan - löytämättä kauppaan) ja astun sisään Kerä-nimiseen lankakauppaan aikomuksena etsiä jotain väriä, jolla jatkaa nuttu loppuun saakka, kun kappas vaan, hyllyllä makasi vaikka kuinka monta kerää tarvitsemaani Debbie Bliss - lankaa. Kauppa oli muutenkin viehättävä ja paketointi liikutti mieltäni. Siis asioin vastaisuudessakin. Ja nuttu valmistui.

Ihanat napit nuttuun on ostettu Jyväskylästä Titityystä. Myssy ja tossut on myös Debbie Blissistä valmistuneita sivuprojekteja.



Toinen projekti muuton jälkeen maalausvimmaisena oli ruukkujen tuunaus. Hain kirpparilta muutamilla kymmenillä senteillä ruukkuja ja maalasin ne liitutaulumaalilla. Koristeeksi aikoja sitten virkkaamiani paloja, joista piti tulla laukku, mutta hermot ei riittäneet (ohut lanka.. yök).

Valmiiksi voin myös paljastaa, että mustan maalin tarina ei ole vielä päättynyt, sillä seinälle on tekeillä taulujen suma. Kehykset kirpparilta ja mustaa pintaan. Projekti odottaa vielä päätöstään, koska yhdet kehykset pitää metsästää (Prismasta löytyy oikeanlaiset, mutta pitää vähän odottaa taloustilanteen kohenemista). Joten siitä enemmän kun homma on valmis.  

Eilen alkoi myös vauvan alueen todellinen pystytys.. Vaatteet on nyt oikeissa pinoissa ja muutenkin homma hakee muotoaan. Katsotaan sitten todellisen arjen koettaessa, kuinka epäkäytännöllisiä ratkaisuja olen keksinyt.

ENSIMMÄINEN SÄNKY

Saimme mieheni mummulta Nepparille ensimmäisen sängyn. Kyseisessä korissa ovat ensimmäiset unensa nukkuneet kaikki hänen lapsensa ja sen jälkeen kori on kulkenut mukana varastoissa. Mummu oli juuri harkinnut korin polttamista mökillä, kun hän sai tiedon tulevasta sukulaisesta.

Joten kesäisellä vierailulla otimme mukaan korin ja uskomattoman määrän vanhoja diakuvia.

Kori on kuitenkin nähnyt jo sen verran vuosia, että pientä pehmustusta oli pakko tehdä (reunoista sojotti aika paljon katkenneita päitä).

Viikonloppuvierailun yhteydessä äiti toi mukanaan terassituolien pehmusteet ja eilen sitten tartuin urakkaan.

Ensinnäkin oli ratkaistava, kuinka aloittaa.. Asettelin paloja reunoja myöten ja leikkasin menemään. Sitten tajusin, että pitäähän sinne se itse patjakin mahtua. Pientä hienosäätöä ja kipeä käsi leikkaamisesta, mutta onnistuinpa kuitenkin. Patjan leikkasin äitiyslaatikon mukana tulleesta patjasta, koska sen materiaali oli paljon parempaa kuin tuo reunoille menevä vaahtomuovi.

Sitten verhoilumestaroinnin parhaat näytteet. Suoraan sanottuna ei ollut käryäkään, miten homma kannattaisi tehdä. Se nyt tuli selväksi, että en saa reunapaloja yhtenäiseksi, joten päällystin pala kerrallaan ja pohdin sitten, mites edetä. Verhoiluun uhrattiin vanhat verhot.

Joten tunteja aloittamisen jälkeen, tämä on lopputulos. Sain kuin sainkin viimeistelyvaiheessa ommeltua päällysen "yhtenäiseksi" siis saumoista yhteen.. toiselle puolelle ei pidä ikinä katsoa, mutta se nojaakin tuota koria vasten niin mitäpä siitä. Päätin, että patjaa on turha verhoilla kankaalla, kun siinähän on lakana.

Loppusilauksena korissa Nepparia odottavat mun tekemä pieni peitto ja lelut. Barbababa on neidin ensimmäinen oma lelu, muut kuvassa näkyvät ovat kulkeneet jo muiden lasten mukana (smurffi ja nukke on minun vanhoja ja helistin on mummilasta tullut).

Viimeisenä vielä muutama kuva nurkkauksesta, joka hakee muotoaan Nepparia varten. Seinälle laitettiin helmitaulu ja kodin sen päältä sai mieheni ikivanha muumi, joka on jo jonkin kaakeliuunin taustan nähnyt matkallaan nykyiseen paikkaan.

Kuvia tästä vauvanurkkausoperaatiosta enemmän luvassa, kunhan se jotenkin selvittää olemuksensa minulle. Tänään luvassa vaatteiden läpikäyminen ja lajittelu - muutaman päivän olen pessyt niitä..

ÄITIYSLOMALLA

Eilen alkoi virallisesti äitiysloma. Omani aloitin niin varhennetusti kuin mahdollista - rahallisista syistä. Valitsin, että saamani rahan määrä lasketaan kuluneen kuuden kuukauden tulojen mukaan ja tietysti siihen sattuu nämä palkattomat kesälomat mukaan. Työttömyysaikaa lyhentääkseni aloitin lomat nyt - viimeistään 11.9. olisi ollut pakko jäädä. Kauhea pakko! Täytyy sanoa, että eilen sitoessani kengännauhoja, huomasin sen muuttuneen urheilusuoritukseksi. Aika pahasti hengästyttää kaksin kerroin taipuminen, joten en usko, että sirkusopen homma ainakaan olisi enää onnistunut. Jo keväällä kunnostauduin ja jatkokehittelin polvileikkauksen jälkeen alkanutta "tää ei näyttäis mitään"-opetusmetodiani. Muuten ihan hyvä, mutta seisomisestakin tulee pidemmän päälle paikat kipeäksi, joten jos on mahdollista valita, valitsisin hieman aktiivisemman opettajan roolin.

Kuitenkin, loma alkoi kaatosateen merkeissä. Katsottiin John from Cincinnati-sarja loppuun. Ihan seko, mahtavalla tavalla hämmentävä ja erilainen. Suosittelen, jos kaipaa aivojen lomautusta. Sarjaa on tehty kymmenen jaksoa ja se on ainakin tuolle tarinalle sopiva määrä aikaa. Lisäjaksojen tekeminen olisi varmaan vain huonontanut teosta.

Sen lisäksi naulasin ja ruuvasin seinille pari kuvaa ja kartoitin vähän kehystarvetta. Kirpputori kutsuu.

Illalla lähdettiin katsomaan Telakalle Black Motor-nimistä free jazz orkesteria. Heillä oli vierailijakin mukana, mutta nimi on tietysti lipsahtanut päästä.. Keikka oli osa yhtyeen järjestämää klubisarjaa, joka saa ennen joulua jatkoa vielä kahdesti. Mukana on aina vierailijoita.

Keikka oli loistava! Tuntui tosin siltä, että se loppui lyhyeen - todellisuudessa soittoa oli pitkästi yli tunnin verran. Tämän voi varmasti tulkita hyväksi merkiksi kiinnostavuudesta.

Mulle keikka oli mullistava kokemus siinä mielessä, että en ole mieltänyt itseäni free jazzin ystäväksi. Mua on lähinnä ärsyttänyt äänien pursuilu ja kakofonia. Mutta nyt mä ymmärsin. Oon keskustellut aiheesta jonkin verran kyseisen bändin rumpalin kanssa ja sain nyt kiinni soittamisen ajatuksesta. Ihan vastaavaa kuin ryhmäimprovisaatio tanssin puolella. Teema, aihe, mitä se herättää, vuorottelu, kommunikaatio, virtaus, tulkinta.. Mahtavaa!

Siinä sitten kuuntelun lomassa aloin miettiä, että mitä se tarkoittaisi sirkusta tehdessä. Haluaisin kokeilla. Tämä voisi olla mun reitti tavoittaa sitä, mitä vailla olen. Tarvitsisin mukaani 3-7 sirkusammattilaista, joilla olisi halua kokeilla työskentelyä ryhmässä improvisoinnin välineillä. Se tarkoittaisi sitä, että demo/esitys olisi myös harjoiteltua improa. Ei sovittuja sooloja/sarjoja/temppunumeroita. Todellista luopumista "temppuilusta"- ei tekniikasta (temppu on lukko, tekniikka antaa vapauden tulkita). Ilmaisun välineina valitut sirkusvälineet, keho, musiikki, tunnelma, ryhmä. Tajusin, että soittajat joita olin kuuntelemassa, ovat huippusoittajia. Siis teknisesti ja taiteellisesti. Siksi he pystyvät siihen mitä tekevät. He ovat harjoitelleet vuosia soittamaan - yhteisestä teemasta tai vastaavasta lähtien, kommunikoiden, eläen, vapaasti. Tätä minä kaipaan. Tätä haluan kokeilla. Tätä en ole sirkuksessa nähnyt. Mieltäni kutittaa!

(Nyky)Sirkus

Mietinpä vain, että mitä se sitten on? Yksiselitteistä vastausta ei varmaan ole ja sitten on vielä hyvää ja huonoa nykysirkusta ja kaikkea siltä väliltä - mikä on tietysti aivan kiinni subjektiivisesta näkemyksestä ja kokemuksesta. Ehkä tämä on mun henkilökohtainen ongelma, mutta onneksi tämä on mun blogikin! 

Aiheen nyt jokatapauksessa tällä kertaa nosti mieleeni eilen näkemäni esitys. En nähnyt sitä kokonaan, koska puoliajalla lähdimme pois. Vielä kymmenen minuuttia ennen puoliajan alkua olin sitä mieltä, että katson esityksen loppuun, vaikka oppimiskokemuksena, mutta sitten alkoi ärsyttää liikaa ja päätin, että olisi parempi idea viettää se aika ystävien seurassa.

Minuahan siis oikeasti harmittaa todella paljon, etten pitänyt esityksestä. Olin saanut liput (no, onneksi suoraan sanottuna, koska jos olisin maksanut niistä niin se vasta olisikin ärsyttänyt), joten oli epäkiitollinen olo kun poistuimme kesken.

Jokatapauksessa avaan hieman pohdintojani. Esiintyjät olivat superhyviä. Todella taitavia sirkusartisteja. Esitys taas ei ollut hyvä (minun mielestäni, monien muiden mielestä se oli loistava). Tai se olisi voinut olla hyvä esitys, jos siinä olisi tehty valinta jompaankumpaan suuntaan: joko pohtia valittua aihetta tai rakentaa se teknisten sirkusnumeroiden esittämisestä lähtien - tai siis sitähän se oli - sitä olisi kannattanut myös markkinoida niin. Jos esitystä mainostaessa väitetään, että siinä on mietitty tarinaa tai jotain aihetta niin jotenkin olettaisi sen tulevan selväksi katsojallekin. 

Esityksestä on myös sanottava, että siinä oli todella pohdittu visuaalista maailmaa sekä nähty vaivaa sen toteutuksessa. Esitykseen oli valittu neulomisen elementti kantavaksi teemaksi, mutta sen käyttäminen jäi ainakin ensimmäisellä puoliajalla varsin pinnalliseksi ja päälleliimatuksi. Muutaman kerran kun koin ihanan sykähdyttävän "nyt alkaa tapahtua"- elämyksen (liittyi aina jotenkin elemettien mielenkiintoiseen käyttämiseen) niin johan pyyhällettiin eteenpäin ja kiinnostava alku ei saanut mitään jatkoa.

Kirjoitukseni aihe ja sen haasteet eivät nyt todellakaan liity vain eilen näkemääni esitykseen vaan koskettavat koko (nyky)sirkuksen kenttää (ainakin Suomessa). Mitä se nykysirkus on? Mikä sen pointti on? Sirkusartistit tuntuvat pitävän kaikista suurimpana arvona tekniikkaa - siitä ei luovuta tai tingitä. Joten miksi ei sitten tekisi perinteistä sirkusta? Ehkä siihen liittyy tietynlainen ilmaisu ja estetiikka, joka ei välttämättä nykypäivän taiteilijaa innosta, joten ongelman ratkaisuksi kaikkea tekemistä kutsutaan nykysirkukseksi. 

Tämän hetken esitystyylibuumina tekniikkadilemmaan tuntuvat olevan sirkusesitykset, jotka perustuvat tempuille ja taituruudelle, mutta ne ammentavat estetiikkansa nykypäivästä tai parodioiden aikaisempia vuosikymmeniä. Parhaimmillaan niiden markkinoinnissa ei mainita mitään minkään aiheen pohdinnasta vaan todetaan vaan, että "temppuja sillä ja sillä meiningillä". Silloin minä katsojana tiedän, mitä olen menossa katsomaan. Siispä osaan nauttia, jos esitys on hyvä. MUTTA jos siinä teosesittelyssä lukee, että jotain on pohdittu niin toivoisi, että niin olisi myös tehty. Muutenkin kuin lavastajan toimesta.

Aihe on hankala. Pitääkö olla nykysirkusta? Voisiko olla vain esityksiä? Esityksiä, jotka tehdään syystä tai toisesta, mutta syy voisi olla selkeä. Halutaan esittää temppuja. Halutaan herättää keskustelua. Halutaan tarjota runollisia hetkiä. Ja sitten ne esittämisen keinot valittaisiin sen mukaan, mikä syytä parhaiten palvelee. Ja silloin, anteeksi kaikki armaat sirkustaiteilijat, se ei ole niin tärkeää, että saako sen oman huipputemppunsa siihen teokseen vai ei. Kun se ei ole se syy, miksi esitys on tehty.

Aihe on mulle henkilökohtaisesti tärkeä, koska se koskettaa mun omaa työskentelyä. Viimeisimmän ohjaustyön taatusti tärkein anti oli omat kysymykset ja pohtiminen , miten ja miksi haluan tehdä esityksiä? Siis aivan perustavanlaatuisia kysymyksiä, jotka joudun käsittelemään uudestaan ja uudestaan. 

Minulle ei enää riitä syyksi se, että esitysten tekeminen on kivaa. Ensinnäkin siihen liittyy niin hitosti asioita, jotka eivät ole kivoja. Raha-asiat, mielipide-erot, tilan hankkiminen ja kaikki se säätäminen, joka on jotain muuta kuin itse tekeminen - ideoiden syntyminen ja kehittely. Toiseksi, jotta annan mun aikaa johonkin asiaan tuntitolkulla päivittäin, mulla täytyy olla jokin henkilökohtainen kimmoke tuottaa sitä mitä teen. Minä en jaksa ilman sitä omaaa paloa. Ja mulle yksinomaan temput ei sitä paloa suo. Tarviin jotain mikä sytyttää mun sisäistä maailmaa. Jotain jaettavaa. Ja tähän riittää esimerkiksi niin yksinkertainen ajatus kuin tuottaa iloa. Siis en tarvitse mitään superfilosofista pohjaa - vain jotain mikä on tärkeää. 

En tiedä, onko ongelma siis markkinoinnissa vai taiteilijoissa? Eikö meillä oikeasti ole mitään sanottavaa vai emmekö vain osaa välittää asiaamme? Jäämmekö jumiin lokeroihin sirkus, tanssi, teatteri tai ovatko ne markkinoinnin vaateet esityksille?

Lopuksi haluan vain sanoa, että ajatuksen juoksu saattoi olla sekavaa ja sellaista se on mun päässä koko ajan. Aiheesta on tuhat ja sata pientä mietintöä jotka kiertävät kehää mun aivoissa. En osaa vetää niistä mitään muuta johtopäätöstä kuin: haluaisin joskus osata tehdä hyvän esityksen. Mielelläni myös katson sellaisia.
     

HÄÄPÄIVÄ

Viides järjestyksessään. Suuret olivat suunnitelmat, mutta toteutus osittainen. Tarkoitus oli viettää aamupäivä Arboretumissa löhöilemässä eväiden kanssa, iltapäivällä mennä syömään lähellä sijaitsevaan Pikku Pandaan ja kuudelta mennä katsomaan katusirkusta Tullintorin aukiolle. 

Koko päiväksi oli kuitenkin luvattu kaatosadetta. Kun aamu sitten valkeni harmaana, ei viitsitty lähteä ulos. Mentiin kuitenkin kirjastoon. Minä jäin lukemaan lehtiä ja mies lähti kotiin jo aikaisemmin. Siinä lehtiä lukiessa mietin, että jaa-a, pitäisikö tollasta Vauva - lehteä nyt sitten lukea? Oon yrittänyt suhtautua tähän raskauteen ja tulevaan äitiyteen ilman sellaisia "pitäisi tehdä näin"-paineita. Otinpa sen lehden siitä kuitenkin käpälääni kokeeksi. Ihan hyvä. Ainakin siinä oli "oikeita" juttuja - toisin kuin niin monissa muotilehdissä, joissa artikkelia saa etsiä suurennoslasin kanssa. Ehkä kohderyhmä haluaakin vain sivukaupalla kuvia tuotteista, joita nyt pitää hankkia, mutta itse kaipaan niitä juttuja. Ja siis tykkään katsoa hyviä kuvia myös. Mutta montaa kymmentä sivua tuoteluetteloa en jaksa lukea. 

Pääsin kirjastosta kotiin ja eteisen lampusta roikkui ruusukimppu ja kortti. Ihana yllätys. Me ei olla näiden hääpäivien kohdalla lahjottu toisiamme. Kukkia olen toki saanut useampana vuotena ja yleensä mun rooli on leipoa jotain (tällä kertaa tein juustokakun, joka paistetaan.. ei tarvinnut itse pohtia, että onko sitä listeriaa ja voinko mä tätä syödä?), mutta paineita lahjomisesta ei ole otettu. Hyvä niin, koska usein koko hääpäivän olemassa olo tahtoo unohtua. Ja ollaan me taidettu se yhdessä joskus unohtaakin.

Syömään päästiin kuitenkin ja kyseinen ravintola oli oivallinen - sinne palataan taatusti. Ja lopulta mentiin katsomaan katusirkuskin! Kyseessä oli clunker circus - karvanoppasirkus. Hyvin viihdyttävä puolituntinen joka saa mielen hyväksi. Ja taitavat esiintyjät! Menkää katsomaan, jos sattuu kohdalle.

Illalla katsottiin vielä Kauppamatkustajan kuolema (siis leffa, suosittelen tätäkin). Jalat ja selkä ja kaikki kehoni osat olivat niin kipeät pitkäksi taipuneesta päivästä, että kiemurtelin sohvalla kylmän jalkakylvyn, hieronnan ja sohvan omimisoikeuden turvin. Tästä eteenpäin pitää vissiin muistaa, että jalat eivät enää jaksa kuten ennen. Katsottiin myös John from Cincinnatin eka jakso (haettiin sarja sieltä kirjastosta). Positiivinen yllätys tämäkin. Sarjaa on kirjoittanut David Milch, joka on mieheni suuri innoitus tällä hetkellä. Palaan aiheeseen myöhemmin, kun olen itsekin ehtinyt perehtyä häneen viisauteensa.

Tänään mennään katsomaan Knitting Peace, joka on Cirkus Cirkörin esitys. Molemmat edellämainituista esityksistä siis ovat osa Tampereen Teatterikesän ohjelmaa. Innolla odotan iltaa!       

       

ALOITETAAN

Olen miettinyt tätä kauan. Tullut aina siihen tulokseen, että enpä sittenkään taida. Nyt kuitenkin aika tuntuu sopivalta. Todennäköisesti siksi, että muu toiminta (työt, kurssit ym..) jäävät tauolle ja minä jättäydyn äidiksi. Maailman parasta ja mullistavinta. Elämää ovat tähän asti jaksottaneet taiteelliset työt, koulu ja palkkatyö sekä puoliso - yleensä kaikki nämä yhtäaikaa. Nyt ennen beiben, eli Nepparin, syntymää elämässäni on kuitenkin ensimmäisen kerran kalenterissa pari kuukautta tyhjää. Muutama neuvolakäynti. Joten aikaa on. 

En ole keksinyt blogilleni mitään erityistä aihetta. Ajattelin, että sen avulla jaksaisin ottaa kameran useammin mukaani, harjoittelisin tietokoneen käyttämistä (olen saanut palautettua elämässäni muutaman opinnäytetyön, joten olen joutunut konetta käyttämään), mutta taidoissa on NIIN paljon parannettavaa. Olkoon tämä sellainen kevyt harjoitteluprojekti. Ajattelin kirjoittaa siitä, mitä eteen sattuu ja mikä kiinnostaa. Näin aluksi varmaan kotiin liittyen. Keväällä kirjoitan (ehkä) klovneriasooloni valmistamisesta - apuraha on, joten projekti toteutuu. Jännityksellä odotan, minkälaista se tulee olemaan Nepparin ollessa mahan ulkopuolella.

Olen täyttänyt tuota kalenterin "tyhjää" kaikella - lähinnä käsitöillä. Ajattelin jakaa ensimmäiseksi projektini "uudista ruokapöytä". Se on ollut tekeillä jo pari vuotta ja ensimmäisen pirtinpenkin hioin 2011.. Siihen se silloin jäi. Ei ollut aikaa, ei paikkaa eikä työvälineitä projektin loppuun saattamiseksi. No, joka tapauksessa kysymys on siis mieheni vanhasta pöydästä, joka on palvellut uskollisesti vuosia. Minä vaan en pidä männyn väristä, joten sitkeästi suostuttelin häntä luovuttamaan pöydän projektini kohteeksi. Vihdoin jossain lehdessä (silloin pari vuotta sitten) oli kuva maalatusta pirttikalustosta ja sain luvan omaan toimintaani. Sen jälkeen asunnot ja mahdolliset värivaihtoehdot niiden mukana ovat vaihtuneet tiuhaan, mutta pöydälle mitään ei ole tapahtunut. KUNNES. Muutimme Tampereelle, lupauduin lapsenvahdiksi siskoni tytölle viikoksi kun mummi ja ukki lähtivät Uuteen-Seelantiin, sain auton käyttöön ja lamppu syttyi päässäni. ON AIKA.

Siispä pöytä ja penkit (ne eivät ole käytössä, mutta parempi tehdä samantien samanväriseksi kuin pöytäkin, ihan vaan vastaisuuden varalta) autoon, suunta kohti Jyväskylää ja siskon ja isän työvälineitä kohti. Projekti alkakoon.

VAIHE 1: valmista puuttuva osa. Hio.

"Tarvitsin" kolme sahaa, jotta sain tehtyä tuon puuttuvan kiilan. En pidä sahaamisesta, mutta terävä terä auttaisi myös. Hioin kaiken kolmesti hiomakoneella. Hommaan meni kaksi päivää ja pölyä oli joka paikassa. Imuroin ja pesin terassain. Ajattelin, että nyt riittää - petsiä pintaan. 




VAIHE 2: Petsaus eli "kun suunnitelmat muuttuvat".
.

Jep. Perseelleen meni. Vanhaa lakkaa oli edelleen paikoitellen, jolloin tyhmempikin tajuaa, että puu ei siitä kohdasta ime petsiä itseensä.

Tämän seurauksena soitin kotiin.. "Mites olisi musta? Niin, että maalaisin ne mustaksi.. No kun ei tässä nyt oikein ole vaihtoehtoja."

VAIHE 3: uusi suunnitelma.

Marssin siis takaisin maalikauppaan, sain vaihdettua avaamattoman petsipurkin ja lakkasiveltimen uusiin maaleihin. Koska kalusteiden pinnassa oli osittain vanhaa lakkaa sekä sutimaani petsilakkaa, piti kaikki maalata tartuntapohjamaalilla ennen varsinaista maalia. Sitä ennen kaikki piti hioa uudelleen. Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että lähinnä heiluttelin hiomapaperia kalusteiden lähellä ja uskottelin itselleni hiovani. Olin läpensä kyllästynyt kyseiseen puuhaan tehtyäni sitä muutaman päivän. Onneksi Alisa (siskon tyttö) auttoi tässä "hiostamisessa", kuten neljävuotias asian ilmaisi.


VAIHE 3: Valmis.

Väri on meille passeli. Mies piti lopputuloksesta. Samalla reissulla kotiin tuli perheemme ainoat viherkasvit (Viherlandiasta). Ne oikeasti asuvat ikkunalaudalla, mutta bambu sopi niin hyvin yhteen tuolien kanssa, että laitoin kuvaa varten pöydälle. Siis meillähän on myös orkidea, mutta jätin sen hoitoon äidilleni. Minun orkideani kun on melkein kuollut raakile ja äidin orkideat kukkivat ja kukoistavat. Katsotaan saako äidin taiat kukan vielä eloon.


P.S: Sivuprojektina tein Nepparille jakkaran (siis maalasin). Löysin sopivan pienen pallin kirpparireissulta Alisan kanssa Reissu oli neidin ensimmäinen kyseistä laatua. Hieman oli vaikeaa aluksi päästä tunnelmaan, kun hän luuli, että kysymyksessä on joku leikkipaikka.. mutta sitten Alisa tajusi jujun. Että täältä voi saada jotain. Alisan projektina oli löytää uusi lelu mummilaan, mun projektina etsiä ruukkuja, puulaatikoita ym.. Loppujen lopuksi Alisalle ostettiin kirjepaperia ja minä lähdin kainalossani ekstraprojekti. Jakkara oli jykevän tummanruskean maalikerroksen alla piilossa. Kuumailmapuhallin ja hionta. Maalaus. Tarkoituksena oli tehdä siihen vielä liljankukka, mutta saapa nähdä.